Tyhmyyden pelko


Ensimmäisen kerran se tapahtui yliopistossa. Kuuntelin luentoa, josta en tajunnut juuri mitään. Kaikki muut salissa näyttivät ymmärtävän kaiken. Luennon jälkeen sai esittää kysymyksiä. Olin hiljaa, jotta tyhmyyteni ei paljastuisi. Jälkeenpäin selvisi, että en suinkaan ollut yksin. Moni muukaan ei ymmärtänyt eikä uskaltanut.

Kuinka paljon enemmän me tietäisimmekään, jos vain uskaltaisimme kysyä. Sitäkin viisaampia olisimme, jos asiantuntija räätälöisi esityksensä yleisön mukaan. Miettisi kenelle puhuu, mikä on tärkein viesti ja minkä vaikutuksen haluaa saada aikaiseksi. Unohtaisi jargonin, kertoisi kiinnostavan tarinan ja avaisi asiantuntemustaan niin, että naapurin Riitta ja Seppokin ymmärtävät ja innostuvat.

Mutta miten esitystään pitävä asiantuntija voi tietää, että olemme pihalla kuin lumiukot, jos emme sano sitä? Viestijällä on vastuu varmistaa viestin perillemeno. Meillä kuulijoilla on vastuu pyytää selventämään, vääntämään rautalangasta, avaamaan käsitteitä, yhdistämään palasia toisiinsa. Me voimme auttaa asiantuntijoita viestimään ymmärrettävämmin antamalla palautetta.

Mutta me olemme hiljaa luennoilla, seminaareissa, palavereissa, koulutuksissa, harrastuksissa.

Tyhmyyden pelko ei ole viisauden alku. Sillä suorastaan kannustamme asiantuntijoita huonoon viestintään. Ja se vasta onkin tyhmää.


34 views0 comments

Recent Posts

See All